Eilen vaatekaupan sovituskopissa jälleen kerran huomasin sen - kotona tämä kroppa näyttää vain vähän kauhealta, mutta sovituskoppi paljastaa koko totuuden. Olen kyllä tiedostanut, että paino on noussut, aina välillä olen koittanut asialle jotain tehdäkin, mutta jokainen herkkulakko, salikäyntien uudelleen aloittaminen ja muut ryhtiliikkeet ovat aika nopeasti loppuneet.

Muistan varmaan ikuisesti erään keskustelun keväältä 2011, tai en kokonaan, mutta ne muutamat olennaiset lauseet. Nauroin todetessani, että voin syödä vaikka levyn päivässä suklaata, ilman että se näkyy missään. Ja keskustelussa mukana olleet keski-ikäiset ihmiset totesivat, että kyllä se tilanne muuttuu vanhemmiten kun aineenvaihdunta hidastuu. En uskonut, mutta olisi vissiin pitänyt.

Nyt olen 27-vuotias, pituutta edelleen 170 cm ja paino on noista ajoista noussut parikymmentä kiloa. Muutama kilo taisi tulla jo ennen kevättä 2014, mutta suurin osa on tullut sen jälkeen. Alkuvuodesta 2014 menin töihin toimistoympäristöön, edeltävänä syksynä olin muuttanut yhteen avomieheni kanssa. Aiemmin olin opiskelija, söin aamupalaksi mitä kaapista löytyi ja koulussa lounaan. Iltaisin söin aika harvoin lämmintä ruokaa, koska en ole mikään ruoanlaiton ystävä. Kotona syömiset olivat siis herkkuja, muroja ja jogurttia yms. Ja opiskelijabudjetilla niitäkään ei ollut mitenkään rajattomasti. Muutaman kerran kuukaudessa innostuin jotain lämmintä ruokaa tekemään tai söin äitin kokkailuja vanhempieni luona.

Töihin mennessä säilyi edelleen aamupala ja lounas, mutta yhtäkkiä kotona olikin aina ruoka valmiina töiden jälkeen, mies kun pääsi ennen minua töistä ja hän jopa osaa laittaa ruokaa - en tiedä pitääkö hänkään erityisemmin kokkailusta, mutta tekee sitä kuitenkin mieluummin kuin minä. Ehkä osin siksi, että minun makaronilaatikko ei ole kovin maukasta. Kuukausipalkkaisen työn myötä myös rahaa oli enemmän, tuli ostettua limsaa, karkkia, keksejä ja sellaisiakin asioita kuten juustoa ja kinkkua leivän päälle. Toki päällystetyssä leivässä on sitten enemmän kaloreitakin kuin pelkästään nautitussa patongissa - joka sekin on edelleen hyvää. Harvoin ylipäätään ostin leipää yksin asuessani ja silloinkin useimmiten ruisleipää, söin leipää koulussa ruoan kanssa, mutten juurikaan muuten.

Ja kun rahaa on ollut enemmän käytettävissä ilman, että tarvitsee loppukuusta elää kaurapuurolla, on myös tullut käytyä enemmän ravintoloissa. Mies on opettanut minut myös syömään pihvini mediumina - asia jota en olisi voinutkaan kuvitella tekeväni aiemmin. Ylipäätään olen vähän myöhäisherännäinen pihvien suhteen, vasta tällä vuosikymmenellä niitä oppinut syömään, ensin lehtipihviä ja sittemmin niitä mediumeja kermapippurikastikkeella. Mitä isompi pihvi, sitä parempi.

Sinänsä perusruokailu on jotakuinkin kunnossa, aamupala, lounas, välipala, päivällinen. Mutta sitten on ne illat, kun ruokalautasen on saanut tyhjennettyä (annokset tuplaantuneet avoliiton aikana), jolloin istun sohvalle ja kaivan jostain keksiä, suklaata, karkkia, limsaa tai jotain muuta "pientä kivaa" ja alan katsella telkkaria. Lisäksi yhä useammin on päiviä, jolloin kumpikaan ei jaksa tehdä ruokaa, jolloin hese tai lähipitserian pojat pelastaa tilanteen. Lienee varmaan selvää, että lähin lenkkipolku alkaa kymmenen askeleet päästä ovesta, asuintalolle toiselta puolen, mutta silti lenkille lähteminen on niin vaikeaa sohvalle lysähtämiseen verrattuna.

Tämä taitaa olla se aika tavallinen tarina? Toivottavasti löydätte samaistuttavia tekijöitä ja ehkä apua tai inspiraatiota omaan urakkaanne. Koitan vielä tänään saada kirjailtua tänne ylös lähtötilanteen ja alustavan suunnitelmani.